Tässä postauksessa pääsette lukemaan siitä miksi juuri liikunta kiinnostaa minua sekä minkä asioiden kautta olen päässyt lukemaan mieleistä alaa. Mukavia lukuhetkiä!
Rehellisiä jos ollaan en olisi ikinä uskonut noin kolme vuotta sitten, että minusta tulee vielä joskus liikunnanohjaaja. Olin aiemmin hakenut ammattikoulusta valmistuttua 2011 (sisustajaksi) Kajaanin ammattikorkeakouluun kyseistä alaa, mutta en päässyt pääsykokeita pidemmälle. Silloin oli joku pieni ajatus siitä, mitä ehkä tulevaisuudessa haluaisin tehdä. Nuorena teininä, kun en päässyt ensimmäisellä yrityksellä sisään, vedin ajatuksen liikunta alasta suoraan vessanpöntöstä alas. Joten aloin miettimään muita mahdollisia kiinnostavia aloja.
Fysioterapia oli toinen vaihtoehto, johon hain pari kertaa, enkä päässyt kummallakaan yrityskerralla sisään. Joten päädyin lukemaan kyseistä alaa Savonlinnan ammattikorkeakoulussa avoimen kautta. Maksoin tietyn summan vuodessa ja opiskelin samoja asioita kuin muut opiskelijat, mutta opintoihini ei kuulunut työharjoitteluja. Yhteensä opiskelusta pystyi kerryttämään itselleen 60 opintopistettä, joka mahdollisti sen, että saattoi päästä paremmin kouluun sisään sekä kaikki opiskelemat aineet voisi hyväksi lukea. Jonkun tovin jaksoin puurtaa avoimen kautta kyseistä alaa, mutta huomasin melko pian, että fysioterapia ei ollut oma ala, joten jätin opinnot kesken. Kun muutin Savonlinnasta pois takaisin kotikunnille Iisalmeen, mietin uudestaan työn ohessa mitä minä haluan tehdä.
Eräänä kauniina päivänä minä päätin, että en mieti työn ohessa mitä haluan tehdä, vaan lähden armeijaan pohtimaan asiaa. Minulla oli ylä asteelta saakka haaveena, että armeijaan haluan mennä kun oikea sauma tulee. Koin että nyt on se oikea hetki. Laitoin kiireen vilkkaan hakupaperit Kajaaniin armeijaan.
Armeijassa vietin vuoden verran, joten kotiuduin siviliin alikersattina 2014 jouluna (sotilaspoliisi). Armeijan aikana tuli haaveeksi myös poliisin työ, siksi edellä mainittu erikoistuminen. Mutta silloin hieman heikon työllistymisen vuoksi, en harkinnut hakevani poliisi kouluun armeijan päätyttyä, vaan aloin pohtimaan muita vaihtoehtoja. Armeijan jälkeen menin taas töihin ala- asteelle (edellisessä postauksessa lisää).
Koitti kevät 2015 ja haut kouluihin joten aloin pohtia minne haluan hakea kouluun. Ajattelin, että en ainakaan menetä mitään jos haen. Ja silloin se ajatus tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta. Haen liikunnanohjaajaksi. Työskenteltyäni samana talvena ja keväänä koululla haaveeksi tuli opettajan työ, ja ajattelin, että liikunnanohjaajaksi opiskelu olisi oiva polun alku sille unelmalle. Hain Kajaaniin sekä Vierumäelle samaa alaa. Pääsykokeisiin pääsin, ja kas kummaa pääsin molempiin paikkoihin opiskelemaan. Molemmat olivat todella hyviä vaihtoehtoja, mutta valitsin Kajaanin ja olen todennut sen todella hyväksi valinnaksi.
Olin aivan ällikällä lyöty kuinka yhtäkkiä pääsen moneen paikkaan kouluun, kun aiemmin en päässyt mihinkään opiskelemaan. Mutta kuten sanotaan kaikelle on tarkoitus ja minä uskon siihen. Minun ei ollut tarkoituksena päästäkkään aiemmin kouluun opiskelemaan, ja minun oli ensin käytävä armeija ja kasvaa sielä vuoden verran ihmisenä ja ammentaa sieltä erittäin hyvää johtajuus kokemusta.
Kun aloitin opiskelemaan liikuntaa 2015 syksyllä, en silloin osannut odottaa mitään, mitä tulevat vuodet minulle tuovat tullessaan. Tai mitä kaikkea tulen kokemaan taikka missä kaikkialla tulen toimimaan. Olen aloittanut liikunnan/urheilun viisi vuotiaana ja se on jatkunut läpi elämän. Joskus hieman enemmän ja joskus vähemmän, mutta koskaan en ole sitä unohtanut. Muistan ikuisesti sen hetken, kun olin 9 luokalla ja oli koulun hiihtokisat jossa olin hiihtänyt oman osuuden ja hengähdin ylitettyä maaliviivan. Silloinen poikien liikunnanopettaja tuli minulle sanomaan, että "älä koskaan jätä liikuntaa/urheilua". En toki muista sanoiko hän juuri nuilla sanoilla mutta idea kuitenkin sama. Se lause lämmitti sydäntä silloin, koska tiesin, että hän piti minua lahjakkaana liikkujana ja kenties halusi, että tulen tulevaisuudessa jopa työskentelemään liikunnan parissa. Ja olen myös hänen sanoistaan ottanut koppia, sillä liikunnan parissa sitä tällä hetkellä touhutaan sekä opiskellaan!
Ensimmäinen opiskeluvuosi oli todella jännittävä kaikin puolin Uusia ihmisiä, paljon uusia asioita joita opin, työt sekä harrastukset. Ekan vuoden keväällä löysin itseäni enemmän. Tiesin mitä haluan tehdä tulevaisuudessa ja millainen liikkuja haluan olla tulevaisuudessa. Minulla oli silloin pari "salikaveria", joiden kanssa kävin salilla muutamia kertoja silloin tällöin ja siitä pikkuhiljaa aloin käymään viikottain säännöllisesti. Heidän kautta löysin aivan uudella tasolla sali harrastuksen. Samana keväänä tapasin myös henkilön, joka inspiroi minua todella paljon liikunnan/urheilun suhteen ja häneltä sain viimeisen silauksen liikuntaan sekä myös ruokavalioon.
Se miksi juuri liikunta on minulle se juttu on yksinkertaisesti se, että olen aina rakastanut liikuntaa melkeinpä joka muodossa, ja se on ollut minulle elämäntapa. Haluan myös jakaa liikunnan iloa muille ihmisille ja antaa vinkkejä sekä omaa tietoa mm. liikunnasta.
Vaikka teinivuosina se on saattanut jäädä ehkä vähemmälle ja muut asiat kiinnostanut enemmän se ei ole koskaan pyyhkiynyt mielestä kokonaan. Myös suku on vaikuttanut asiaan. Suvussani on ollut nuoruudessaan todella lahjakkaita ja ansioituneita urheilijoita ja tottakai pienestä lapsesta asti he ovat olleet minulle esikuvia sekä olen ajatellut silloin, että haluan olla isona niinkuin he ovat olleet.
Itse siis hain itseäni jonkun tovin, ennenkuin löysin oman juttuni. Ja joskus se vaatii enemmän aikaa, ja kokeluita eri paikoissa tai joskus se vaatii tietyn henkilön jonka tapaat elämässä joka pistää pisteen i:n päälle. Kuten aiemmin mainitsin kaikella on tarkoitus (tai niin haluan uskoa ainakin) miksi jokin asia tapahtuu ja missä elämänvaiheessa.
Koskaan ei ole liian myöhäistä löytää omaa juttua, taikka aloittaa uusi harrastus. Ei siis kannata ajatella koskaan, että kun on liian myöhäistä, koskaan ei ole liian myöhäistä toteuttaa itseään tai omia haaveita!
-Senja
Instagram: senja.k
Kuka olen?
Olen 24- vuotias nuori nainen, joka rakastaa liikuntaa melkeinpä joka muodossa. Olen aloittanut liikunnallisen elämän viisi vuotiaana, ja se on jatkunut aina tähän päivään saakka. Olen harrastanut sekä kokeillut monia eri lajeja. Aloitin kuitenkin jalkapallosta ja olen päätynyt salibandyyn ja tavoitteelliseen kuntosaliharjoitteluun sekä toiminnalliseen treenaamiseen. Välissä on ehtinyt olla lajeina myös lentopallo, cheerleader, cheerdance, nykytanssi, yleisurheilu, tennis sekä golfia on myös tullut pelattua jossakin määrin.
Itse koen rikkautena sen, että olen kokeillut monia eri lajeja elämän aikana. Jos en olisi lopettanut jalkapalloa siihen, että yksi perheenjäsenestä joka valmensi meitä lopetti valmentamisen, en olisi takuulla kokeillut noin montaa lajia mitä edellä mainitsin. Vaan olisin keskittynyt jalkapalloon ja olisin siinä ehkäpä todella hyvä ja tiedä mihin tieni olisi päätynyt sen saralta, olinhan silloin todella lupaava ja lahjakas pelaaja. Oheislajina jalkapallon kaverina oli yleisurheilu, ja muut pihaleikit vapaa- ajalla. Muut lajit ovat tulleet kokeiluun myöhemmin. Myös tietopankki teoriassa eri lajiesta on hyvä, sillä on kokeillut sekä harrastanut montaa lajia, mitä pidän myös rikkautena. Olen päässyt myös oikeaan työelämään viemään taitoja sekä opettamaan niitä muille. Tällä hetkellä valmennan 10 hengen voimistelu ryhmää 13-15- vuotiaat sekä toista noin 10 hengen voimistelu porukkaa jossa muutaman vuoden nuoremmat tyttöset. Enemmän työkokemuksistani pääset lukemaan postauksen lopussa!
Opiskelen tällä hetkellä Kajaanin ammattikorkeakoulussa liikunnanohjaajaksi ja valmistun vuonna 2018. Kun valmistun ammattiin haaveena olisi lukea lisää liikuntatieteellisessä. Myös valmennushommat kiinnostavat todella paljon. Valmennus haave on tullut jo pienestä lähtien, sillä oma perheesjäsen oli valmentajana meidän jalkapallojoukkueelle. Nuorena tyttönä jo ajattelin, että haluan olla niinkuin hän isona.
Mitä ja miksi kirjoitan?
Tämä kyseinen blogi on kokenut pitkän hiljaiselon, ja nyt tämä asia kokee muutoksen. Seuraava teksti josta pääsette nauttimaan on eräänlainen koulutehtävä jonka parissa olen puuhastellut (kirjotus blogiin). Tätä kirjoutusta olen työstänyt muutamia viikkoja ja ah, vihdoin se on valmis! Tuleva blogi tulee uudistumaan siten, että postaukset tulevat keskittymään enemmän liikuntaan sekä hyvinvointiin ja pikkuhiljaa tämäkin blogi herää taas eloon!
Tulevassa postauksessa pääset lukemaan lasten ja nuorten osaamisestani. Aiheena ovat päiväkoti, ala- aste sekä valmennus.
Antoisia lukuhetkiä!
Päiväkoti
Seuraavassa päiväkoti osiossa pääset lukemaan mitä olen puuhastellut 0-6 -vuotiaiden kanssa. Kerron teoriaa mitä eri ikäluokissa tulisi osata mm. liikkumistaidot sekä eri välineiden käsittelytaitoja. Pohdin myös omia kokemuksia käytönnön kautta sekä havaintoja lasten taidoista.
0-3 vuotiaat:
Pääsin kokemaan päiväkoti maailmaa keväällä 2017 "Kiva Paikka" päiväkodissa. Ohjailin sielä muutamia jumppia 1-6 vuotiaille. Ohjauksia oltiin jaettu ikäryhmittäin sekä teemojen mukaan. Ensimmäisessä jumpassa teemana oli tasapainoon liittyviä asioita. Tasapainoon liittyviä asioita jotka näkyivät jumpissa olivat staattinen tasapaino sekä dynaaminen tasapaino. Motoriset perustaidot (GALLAHUE) taulukon mukaan staattiseen tasapainoon lukeutuu pystyasennot, pää alaspäin, asennot, koukistukset ja ojennukset. Dynaamiseen taas kuuluu pyörinnät, heilahdukset, pysähtymiset ja väistämiset. Edellä mainitut asiat näkyivät ensimmäisessä ohjauksessa.
Aiempaa kokemusta ei ennen ensimmäistä ohjausta ole ollut niin pienille lapsille, joten jännitys oli suuri kuinka tulen onnistumaan. Aikamoisena ahaa elämyksenä tuli se, kuinka vähän aikaa pienet lapset oikeasti jaksavat keskittyä itse tekemiseen. Maksimi aika 1-2 vuotilaille oli 30 minuuttia. Kun tuokio alkaa menemään yli ajan keskittyminen itse tekemiseen herpaantuu ja muut ärsykkeet ympärillä alkavat kiehtoa enemmän.
Motoriset taidot tulivat lapsilla eri tavoilla esiin, osa lapsista olivat todella lahjakkaita ja edellä oman ikäryhmä kehityksessä kun taas osa olivat ehkä jopa hieman kehityskaareltaan jäljessä motorisesti. Yleensä alle yksi vuotiailla liikkuminen tapahtuu pääsääntöisesti lattia tasossa, jolloin tehdään liikkeitä paljon käsillä. Käsillä mm. kurotellaan, tunnustellaan eri esineitä miltä ne tuntuvat sekä esineiden poimiminen ja laittaminen haluamaansa paikkaan. Kun pieni lapsi liikkuu maassa, liikettä tapahtuu paljon maan tasossa erilaisilla tavoilla. Ryömiminen, kieriminen ja konttaaminen ovat yleisimmät liikkumistavat. Alle yksi vuotias pystyy istumaan jo ainakin tuettuna sekä tukea vasten seisomaan ja motorisesti lahjakkaat kävelevät jo ilman tukea. Arja
Sääksilahden liikunta varhaiskasvatuksessa (PS- kustannus 2015) kirjassa
sanotaan että alle 1- vuotilaille soveltuvia välineitä ovat pallot, erilaiset
kotitalousvälineet jotka ovat muovisia mm. lusikat, kulhot, kauhat, kattilan
kannet, siivilät, vedessä kelluvat esineet ja hiekkalelut. 1- 2 vuotiaat pystyvät tekemään jo enemmän asioita, ja tämän ikäiset osaavat jo kävellä. Liikkumistapoja on jo paljon monipuolisemmin kuin alle yksi vuotilailla sekä soveltavia välineitä on enemmän mitä uskaltaa antaa lasten käyttöön. Liikkumistapoja ovat mm. siis kävely, kasaaminen, vetäminen, jonkun esineen työntäminen, tanssiminen, roikkuminen, kyykistyminen, rappusten ylös kiipeäminen, juokseminen ja keinuminen. Edellä mainittuja asoita osasi kaikki tehdä jumpassa mitä pidin.
Jumppana oli rata jossa tuli ryömimistä, juoksemista ja paljon muuta erilaista liikettä. Myös tasapainoon liittyviä asioita tuli mm. korkeiden muotopalikoiden päällä kävely, pyörimistä, hyppäämistä pieneltä korokkeelta maahan sekä korkealla palikalla seisomista. Hyppy korokkeelta oli siinä mielessä hyvä tasapinoon liittyvä elementti, sillä siinä lapsi sai kokeilla pääsikö hypyn aikana suoraan jaloilleen vai tultiinko kontilleen. Myös korkean palikan päällä seisominen oli haastavaa silloin jos teki sielä jotain lisäksi, esimerkiksi nostettiin käsiä ilmaa. Lisää soveltuvia väineitä ovat mm. vedettävät ja työnnettävät lelut, pinottavia ja kasattavia esinietä, lyömistä ja vasaroimista, hernepussit, patjat tasapainoiluun sekä kepit ja pienet mailat.
Kun mennään vielä vuosi eteenpäin, eli kolme vuotiaan motoriseen kehitykseen ja tutkaillaan mitä heidän ikäryhmän pitäisi osata, niin siellä on edellä mainuttujen asioiden lisäksi hyppääminen eri muodoissa mm. kinkkaaminen, laukkaaminen ja vuorohyppely. Kävely myös kehittyy eli kävelyä mm. epätasaisella aluastalla, kapealla alustalla, hyppynarun päällä lattialla sekä penkillä. Myös soveltuvia välineitä tulee lisää joita voi käyttää, ovat erilaiset huivit ja nauhat, joista lapset tykkäävät tosi paljon.
Kuinka ohjata pieniä lapsia?
Itselle tuntui hankalalta alkuun miettiä miten ohjata 1-3 vuotiaita lapsia, sillä olin aiemmin tottunut ohjaamaan isommille lapsille jotka ymmärtävät ohjeita sekä sääntöjä hyvin. Enismmäinen asia mitä kannataa ottaa huomioon oman kokemuksen myötä on, että mahdolisimman vähän ohjeita ja paljon tekemistä. Esimerkiksi 1- vuotias lapsi ei jaksa kuunnella yhtajaksoisesti kuin ihan pienen hetken, sitten kiinnostus saattaa mennä muualle. Toinen asia, varsinkin kun puhutaan vuotisista, niin todella selkeät näytöt ovat todella tärkeitä ja kannattaa mieluiten liioitella näyttöjen suhteen, kun se, että näyttää vähän sinnepäin. Nuori lapsi oppii matkimalla ja tekee helposti matkimalla asioita. Äänen sävyllä on myös merkitystä, ei kannata olla tasainen ääni koko aikaa, vaan värikäs äänenkäyttö toimii lapsille paremin. Itse osaan käyttää ääntäni hyvin, joskus tietysti jos on ujompi tai herkempi lapsi, värikäs ja kova ääni ei aina sovellu ja silloin mennään tilanteen mukaan. Lapsi saattaa jopa säihkätää jos on oikein räväkkä ääni kun pitäisi ehkä vähän hillitä.
Jumpan ohjauksessa oli myös alkuleikki (nallekarhu), jossa sanottiin "nallekarhu nallekarhu nosta kätesi, nallekarhu nallekarhu, halaa itseäsi". Alkuleikin aikana tuli huomattua että sellainen sanallinen leikki jossa pitää tehdä asoita eivät välttämättä sovellu 1-2 vuotiaille. Osa ei ymmärrä mitä pitää tehdä jolloin tietenkin korostuu visuaalinen näyttäminen lapselle. Mutta hieman vanhemmille esimerkiksi kolme vuotiaille edellä mainittu alkuleikki toimii hyvin, koska he jo ymmärtävät ja osaavat tehdä ohjeen mukaan ainakin silloin jos on selkeät näytöt. Eläytyminen on myös todella tärkeää pienten lasten ohjauksessa, sillä lapset lähtevät helpommin mukaan tekemään asoita kun aikuinen osaa eläytyä sekä heittäytyä leikkiin mukaan sopivalla tasolla. Pitää ikäänkuin mennä lapsen tasolle, mutta ei siten, että alkaa leikimään oikeasti yksi tai kaksi vuotiasta vaan siten, että pyrkii ajattelmaan heidän ikänsä tasolla, ja että mitä he ajattelevat juuri sillä hetkellä.
3-6 vuotiaat:
Kun oli ohjannut 1- 2 vuotiaita, niin tuntui jopa helpommalta ohjata vanhempia lapsia, sillä he ymmärsivät paljon enemmän asioita sekä ohjeita kuin aivan pienet taaperot. Toisella kertaa ohajus painottui eri liikkumismuotoihin, ja alkuun tietenkin tuli mieleen erilaiset eläimet, joilla voi liikkua monella eri pataa. Joten päädyttiin ohjauskessa eläinteemaan. Eläimet ovat muutenkin suosittu juttu pienillä lapsilla.
Kolme vuotiaat pystyvät tekemään paljon enemmän kaikkea kuin pari vuotta nuoremmat. Ollaan motorisesti kehitytty ja ohjeita pysytytään kuuntelemaan paremmin. 3-6 vuotiailla perustaidot ovat kehittyneet huimaa vauhtia, verrattuna pari vuotta nuorempiin. Perustaidoissa voidaan kävellä erilaisilla jalustoilla sekä kokeilla yhdellä jalalla seisomista. Kävelyn vauhdikkaampi osio juoksu, sekin onnistuu jo tuon ikäisillä (nopeasti, hitaasti) ja juoksuvauhtia voi vaihtaa lennosta. Hyppääminen on myös varmempaa mitä vanhemmaksi tulee. Kolme vuotiailla hyppääminen saattaa olla vielä aika hapuilevaa, mutta kuusi vuotiailla hyppääminen sujuu jo aika mutkitta. Välineen käsittelytaidot myös paranevat mitä vanhemmaksi tullaan. Kolme vuotiailla esimerkiksi pallon käsittely on todella haparoivaa, eikä sillä osata välttämättä tehdä juuri mitään. Kun taas vertaa kuusi vuotiaisiin, pallon käsittely joillakin on todella sujuvaa ja osataan ottaa kiinni eri tavoilla, heittää eri tavoilla sekä tarkkuusheitto onnistuu hyvin. Kuusi vuotiaille voi antaa myös lyhyen ja kevyen mailan mailan käteen ja kokeilla lyömistä kevyellä pallolla. Kolme vuotiaillakin pysyy maila kädessä mutta mailalla ei välttämättä osata tehdä mitään. Joillakin kuusivuotiailla on todella hyvä mailankäsittely taidot, ja heille voi antaa jo isompaa mailaa ja painavempaa palloa lyöntiin. Soveltavia välineitä on myös paljon enemmän mitä vanhemmaksi tullaan. Kuten Arja Sääksilahti omassa kirjassaan sanoo: Liikunta varhaiskasvatuksessa (PS- kustannus 2015) soveltuvia välineitä ovat erilaiset ja erikoiset pallot (ilmapallot, rantapallot, vaahtomuovipallot, tennispallot sekä fysiopallo tasapainoiluun ja kengurupallo hyppimiseen. Erilaiset lyhytvartiset mailat kuten pingismaila sekä pitkävartiset mailat kuten sählymaila. Huivit, nauhat, kuminauhat sekä kangaspalat ovat hyviä välineitä. Lisäksi myös arkiset välineet kuten, sanomalehdet, mehukanisterit, harjanvarret ja kertakäyttömukit.
Viimeisellä ohjauskerralla oli aiheena välineen käsittely. Mielestäni meidän valinta välineestä oli todella onnistunut. Valitsimme välineeksi pallon ja se on 4-6 vuotiaille todella oiva väline harjoitella kiinniottamista, vierittämistä sekä heittämistä. Kun miettii ensin ajallisesti kuinka pitkä ohjaus tai tuokio voi olla esimerkiksi viisi- kuusi vuotiaille, siinä on todella huima ero verrattuna mitä voi pitää esimerkiksi kaksi vuotiaille. Tuokion pituus voi vanhemmilla lapsilla olla 50- 60 minuuttia, ja oikein aktiivinen lapsi jaksaisi vielä pidempään. Ohjeita myös jaksetaan kuunnella paljon paremmin kun ikää tulee lisää sekä ohjeiden ymmärrys kasvaa. Tietenkin kun on alle 7- vuotiaista kyse, ohjeet tulee olla todella selkeät ja lyhyet sekä näytöt todella selkeät. Kuten ohjauksessa huomasin, tasoerot ovat suuremmat ja selkeämmät kuin nuoremmilla lapsilla. Oli todella lahjakkaita lapsia joiden pallonkäsittely taidot jopa hämmästytti ja sitten heitä joiden pallonkäsittelytaito oli ikäistään huonompaa. Kun miettii mistä suuret tasoerot voisivat johtua, niin kaikki lähtee kotoa ja vanhemmista varsinkin ennen päiväkotiin menemistä. Jos lapselle ei anneta mahdollisuutta leikkiä välineillä, anneta monipuolista ympäristöä leikkimiseen tai rajoitetaan lasta liikaa ei voi myöskään olettaa, että lapsi olisi motorisesti taitava mennessään päiväkotiin.
Mitä opin päiväkotiohjauksista?
Opin ainakin ohjaamaan alle kolme vuotiaita sekä ymmärtämään mitä sen ikäiset voivat sekä osaavat tehdä. Myös tunnin suunnittelun opin, millaisia harjoitteita voi tehdä minkäkin ikäisille. Suurin "ahaa" elämys taisi kuitenkin olla se, kuinka alle 7- vuotiailla voi olla niin suuret erot taidoissa. Vaikka olen aina tiennyt teoriassa asian, että suuria eroja on, en ole sen koommin tämän ikäisillä nähnyt käytännössä.
Aihe johon pureudun myöhemmin tässä tekstissä on kiusaaminen josta haluan jo mainita muutaman sanasen tässä vaiheessa. Kiusaamista en havainnut missään ryhmässä ohjauksien aikana. mikä on todella hieno juttu, että ketään ei kiusattu tuokioiden aikana. Toki en tiedä mitä se todellisuudessa on päiväkoti arjessa, kiusattiinko kyseisellä päiväkodilla ketään ja jos kiusattiin, niin kuinka siihen puututaan. Ja asia jonka jätän teille lukijat pohdintaan, on juuri se osaavatko edes pienet päiväkoti lapset kiusata tosiaan, ja jos osaavat kuinka se tapahtuu?
Ala- aste
Kiva kun jaksoitte lukea päiväkoti osuuden! Seuraavaksi pääsette tutustumaan koulumaailmaan. Seuraava osio kertoo omasta työkokemuksestani ala- asteella. Kerron fiiliksiä miltä juuri uusi työ tuntui sekä kuinka ensimmäiset viikot sujuivat. Tässä osiossa paneudun/perehdyn koulukiusaamiseen, jota havaitsin koulussa. Jos haluat tietää kuinka koulukiusaamista voisi vähentää, taikka mitkä piirteet lapsessa saattavat kertoa, että häntä kiusataan tai haluat tietää kiusaamisen eri muotoja kannattaa jatkaa lukemista!
Ensimmäinen kosketus lasten maailmaan oli vuonna 2015 Kuopiossa Rajala koulun ala- asteella. Ajattelin silloin, että nyt on hyvä aika tehdä jotain sellaista mitä en ole koskaan aiemmin tehnyt. En tiennyt lapsista silloin juuri mitään, ja rehellisesti sanottuna en edes koennut tykkääväni lapsista. Tein kuitenkin vaikutuksen haastattelu tilanteessa joten pääsin avustajaksi/ohjaajaksi kouluun. Minulla oli silloin sekavat tunteet, enkä tiennyt mitä pitäisi ajatella asiasta.
Ensimmäinen työpäivä oli todella jännittävä mutta samaan aikaan mukava. Opin muutaman päivän sisään Rajala koulun käytäntöjä ja tutustuin aivan mahtavaan työyhteisöön. Kun oli mennyt muutama viikko uudessa työpaikassa koin paikan jo omaksi sekä huomasin, että työ on tosi kivaa. Aamuisin oli todella mukavaa herätä ja mennä töihin. Oma suhtautuminen lapsiin muuttui täysin. Huomasin, että lapset ovat todella ihania ja heille on kiva opettaa uusia asoioita.
Monipuolisuutta työssäni oli silloin se, että kävin eri vuosi luokilla päivittäin opettajien apuna, erityisluokassa sekä iltapäiväkerhossa. Mutta myöhemmin sain niin sanotun oman luokan (3 c) joka oli musiikkiluokka. Siellä oli tarvetta opettajan avustajalle. Kyseisessä luokassa on ollut aiemminkin apuopettaja taikka kouluavustaja. Itse koin todella hyvänä asiana, että minulle tuli vakio luokka missä olin päivittäin. Kun tiesi mitä viikko tuo tullessaan, siihen osasi valmistautua paremmin. Toinen hyvä asia oli se, että luokka tuli tutuksi ja sen myötä tuli uskallusta puuttua erinäisiin tilanteisiin sekä sain oppilaiden luoton. Pääsin todella lähelle opettajan työtä sillä sain todella paljon vastuuta mikä toi minulle alkuun hieman ihmetystä. Mutta minulle sanottiin, että he antavat vastuuta koska huomaavat että osaan hommani hyvin ja olen luotettava.
Pääsin pitämään yksin oppitunteja, pidin kokeita ja tarkistin kokeita. Lyhyesti sanottuna tein juuri niitä hommia mitä luokan opettajat tekevät. Mitä kauemmin olin tässä työssä sitä enemmän tykkäsin ja aloin miettimään opettajan työtä mutta erikoistuen liikuntaan. Sama haave on edelleen voimassa.
Vahvuuteni lasten kanssa työskentelyyn on ehdottomasti rohkeus puuttua tilanteisiin ja epäkohtiin. Työssä olon aikana sain rohkeutta ottaa roolia enemmän koska koin se tarpeelliseksi. Osaan myös kannustaa lapsia tekemään asoita sekä oppimaan uutta. Myös huumoria osasin viljellä oikealla tavalla ja joka toimii sen ikäisille lapsille. Mielestäni koulussa ei tarvi olla aina vakavaa, vaan mukavaa sekä iloista tekemistä ja samalla oppii koko ajan kaikkea uutta. Rakkaus työhön tuli kyllä lopullisesti silloin kun minulle sanottiin, että minusta tulee hyvä opettaja sekä olen nyt jo ammattilainen. Silloin tajusin, että oikeesti olen hyvä tässä ja haluan tehdä tätä tulevaisuudessa työkseni. Lapsilta kuulin myös pelkkää positiivista palautetta. He eivät millään ymmärtäneet, miksi en voi jäädä heidän kouluun opettajaksi kun olen niin hyvä siinä mitä teen. Heille piti selittää mitä opettajana olo oikeasti vaatii.
Aivan ruusuilla tanssimista ei koko aikaa ollut. Havaitsin joitan ongelmakohtia ja ajattelin silloin, miten niitä ongelmakohtia voisi muuttaa taikka edes edesauttaa, etteivät pääsisi lisäntymään.
Ensimmäinen negatiivinen asia on tietenkin ikuinen ongelma koulukiusaaminen. Meidänkin luokassa kiusattiin tiettyjä henkilöitä. Mietin silloin kuinka sitä voisi
vähentää. Pidin oppilaille monia saarnoja sekä puhutteluja asiasta. Kiusaaminen
oli fyysistä että henkistä.
Itse koulukiusaamista kokevana, tiedän
millaista se on ja tottakai sitä samaa ei halua muille lapsille koettavan joten
tämä oli asia mihin uskalsin sekä halusin puuttua. Silloin kun itse olin
koulu ikäinen, ei kiusaamiseen juurikaan puututtu, mikä on sinänsä mielestäni virhe
opettajilta. Kesken tunnin saatettiin kiusata jotakin ja opettaja
näki sekä kuuli mutta asialle ei tehty yhtään mitään. "Lähtökohta
kiusaamisen vähentämiselle on kiusaamisongelman rehellinen tiedostaminen ja sen
myöntäminen, että myös meidän koulussamme on kiusaamista. Niin kauan kun asiaa
vähätellään tai sitä ei ollenkaan pidetä koulun ongelmana, ei kiusaamisen
vastainen työ voi kunnolla lähteä käyntiin", näin sanoo Mannerehemin
lastensuojeluliitto.fi kiusaamisesta. Syitä voi olla monia miksi ei puututa kiusaamiseen. Opettaja voi olla sokea asian suhteen eikä edes halua ajatella, että hänen luokassa on kiusaamista, eli sinänsä on sokea koko kiusaamiselle. Oppilaat taas eivät välttämättä halua kertoa asiasta opettajille/opettajalleen sillä se koetaan häpeällisenä asiana. Myös sekin pelko on olemassa, että jos oppilas kertookin opettajalle kiusaamisesta se saatetaan koeta luokassa vahvasti ja oppilaat alkavat kiusamaan lisää ja kiusaamisen aihe voi jopa muuttua.
Kiusata voi erilaisilla tavoilla jolloin puhutaan kiusaamisen muodoista joista yleisin on ehdottomasti sanallinen kiusaaminen. Eli sanotaan toiselle pahasti ja ilkeästi. Omien kokemusten sekä mitä olen itse nähnyt niin sanallinen kiusaaminen on mielestäni pahinta sillä ilkeät sanat joita sanotaan toiselle voi jäädä pitkäksi aikaa mieleen, jopa loppu elämän ajaksi. Kun taas fyysinen kiusaaminen joita on töniminen, lyöminen taikka potkiminen, se sattuu hetken ja kipu unohtuu hetken päästä ja ei välttämättä jää mieliin pyörimään pitkäksi aikaa. Kiusaamisen muotoihin luketuu vielä epäsuora kiusaaminen. Kivakoulu.fi, turun yliposto, kulttuuri ja
opetusministeriö kertoo, että "epäsuora kiusaaminen tarkoittaa
sitä, että kiusaaja ja kiusattu eivät kohtaa kasvotusten. He eivät ole samassa
tilanteessa taikka tilassa kiusaamisen tapahtuessa. Epäsuora kiusaaminen
on usein luonteeltaan sosiaalista manipulointia, eli kiusaaja pyrkii
vaikuttamaan muihin oppilaisiin siten, että nämä alkaisivat karttaa kiusattua
ja suhtautua häneen kielteisesti. Manipulaatio voidaan toteuttaa myös
levittämällä perättömiä juttuja kiusatusta ja rikkomalla siten hänen välejään
muihin oppilaisiin. Epäsuoran kiusaamisen uhri huomaa vähitellen olevansa
luokassaan yksin vailla muiden seuraa. Pahimmillaan koko ryhmä kääntää hänelle
selkänsä."
Kuinka kiusamaista mielestäni voisi vähentää?
Se kysymys minulla pyöri mielessä paljonkin kun olin töissä koulussa. Ehkä ensimmäinen askel on se, että opettajan pitää seurata omaa luokkaa tarkasti ja tiedostaen. Opettaja voi myös kysellä luokkalaisilta yhteisesti kuulumisia ja epäsuorasti asiasta. Jos kysyy suoraan kiusataanko ketään, välttämättä kukaan ei vastaa eikä myönnä mitään. Opettaja voi myös jokaiselta erikseen kysyä luottamuksella onko havainnut kiusaamista ja jos on niin millaista jne. Myös oppilaiden välistä toimintaa tarkkailemalla voi tehdä havaintoja. Välitunnilla opettaja voi seurata mitä oppilaiden välillä tapahtuu, sekä koulun käytävillä. Eli tehostetaan seuraamista muuallakin kuin omassa luokassa. Jos tuntuu hankalalle opettajista alkaa tarkkailemaan miten kiusaamista havaita, sitä voi rueta pohtimaan kysymyksien kautta. Jääkö joku oppilas aina porukasta pois, onko joku aina yksin, nauretaanko jonkun vastuksille aina, onko joku masentuneen oloinen, tai eikö uskalla ikinä avata suutaan luokassa siitä pelosta että hänelle nauretaan. Myös vanhemmille voi tehdä kyselyitä esimerkiksi sähköpostitse, onko oma lapsi kertonut kiusaamisesta, sillä lapset kertovat helpommin omalle äidille kiusaamisesta kuin opettajalle. Kyselyä voi myös tehdä oppilaille paperi versona jos joilekkin tuntuu helpoimmalta kirjoittaa asiasta eikä sanoa ääneen. Se mikä saattaa tulla haasteeksi tässäkin, on se että yksinkertaisesti opettaja ei tunnista ketä kiusataan. Varsinkin jos taloon tulee uusi opettaja eikä tunne oppilaita vielä kovin hyvin.
Kuinka tunnistaa ketä kiusataan?
Ensimmäinen merkki on se, että on haluton menemään kouluun ja tässä kohtaa enemmän vastuussa on vanhempi jonka pitäisi kysellä lapseltaan mikä mättää. Sitten ei halua olla koulussa, muuttuu vetäytyneeksi tai hiljaiseksi ja näyttää että on kadottanut itseluottamuksen, on stressaantuneen oloinen sekä ahdistunut, on usein tai aina yksin, eikä ole kavereita tai tulee selittämättömiä mustelmia, naarmuja tai haavoja. Edellä mainittuja asioita voi tarkkailla opettaja sekä vanhempi. Opettaja voi myös laittaa vanhemmille viestiä ja ohjeet miten tarkkailla lastaan, että kiusataanko häntä vai eikö.
Mielestäni nykyään ollaan paremmin kartalla koulukiusaamisesta, kuin silloin kun itse olin nuori. Osataan ehkä paremmin puuttua kiusaamiseen sekä osataan tunnistaa kiusaamisen eri muotoja kuin esimerkiksi 10 vuotta sitte. Mutta kuten olen kirjoituksessa viitannut, mielestäni asia vaatii enemmän huomiota sekä tarkkailua. Koulu pitäisi olla kaikille se paikka mihin on joka päivä mukava mennä sekä missä on kavereita/ystäviä!
Valmennus
Viimeisessä mutta ei suinkaan vähäisimpänä pääsette lukemaan valmennus osiota! Seuraavassa tekstissä kerron omia kokemuksia valmennettavana sekä valmentajana. Pohdin millainen on hyvä valmentaja sekä millaisia piirteitä hyvän valmentajan olisi hyvä omistaa. Jos haluat myös tietää sekä lukea mitä haasteita valmentajana olen kohdannut suosittelen jatkamaan lukemista loppuun saakka!
Olen pelaajana katsonut valmentamista pienestä tytöstä asti, noin viisi vuotiaasta lähtien. Harrastin silloin jalkapalloa, jota oma perheenjäsen valmensi. Valmentajani oli positiivinen, kannustava, osasi motivoida mutta oli myöskin hyvin vaativa oikeissa tilanteissa. Paineen tuntua peleissä ei ollut, koska sitä ei annettu meille vaan kannustuksen kautta aina päästiin voittoon jos oltiin häviöllä. Valmentaja oli meille kuin oma perheenjäsen myös muillekkin pelaajille kuin vain minulle. Kuunteli, lohdutti ja oli todella läsnä aina kuin oli treenit taikka pelit. Pelaajilla oli itsevarma olo pelien aikana eikä paljoa kuullut että "en minä osaa". Valmentaja oli myös omanlainen luottohenkilö, tuki ja turva sekä tärkeintä meille oli yhdessä tekeminen ja hyvä ryhmähenki. Todella paljon hyviä ominaisuuksia joita ei nuorena tyttönä ajatellut mitä ne oikeasti tarkoittavat valmennuksessa. Aikuisena osaa pohtia edellä mainittuja ominaisuuksia, ovatko edellä mainitut ominaisuudet hyviä. Oma kantani on että, ehdottomasti mainitsemani ominaisuudet ovat pelkkää plussaa. Mutta harmillista kuin onkin valmentajallani ei ollut täydellistä ammattitaitoa lajia kohtaan eikä tietopankkia fysiikasta kuinka sitä oikea oppisesti treenataan. Toki hän ennen valmennusta opiskeli asioita ja kävi joitain kursseja, mutta siinä se. Kaikki tekeminen oli enemmän mukavaa tekemistä ja rentoa pelaamista. Toki oli kuvioiden harjoittelut sekä pelipaikkojen merkitykset ja tekniikkaa harjoituksia pallon kanssa. Valmentaja ei myöskään huutanut meille kurkkusuorana jos me epäonnistuttiin, vaan jaksoi kehua, sekä keskittyi positiivisiin asioihin. Positiivisuuden kautta annettiin niin sanottu negatiivinen palaute. Kun pohtii niin tarvitseeko nuorille tytöille tai pojille ollakkaan vielä pelaaminen niin vakavaa? Mielestäni ei. Sitten aletaan treenaamaan tosissaan kun alkaa olla aika valita oma laji mihin haluaa keskittyä.
Tämmöinen kiva ei niin vakava tekeminen toimi meidän joukkueelle, voitettiin paljon pelejä ja oltiin todella hyviä siinä mitä tehtiin. Se että johtuiko menestyminen valmennus tyylistä vai olivatko pelaajat luonnonlahjakkuuksia, sitä ei koskaan saa varmaksi tietää mutta veikkaan, että molemmat asiat olleet roolissa.
Kun taas on sitten aivan ääripäitä, mitä minun valmentaja oli. He jotka huutavat pelaajille, jos ei onnistuta, ei kannusteta tarpeeksi, jolloin pelaajilla on kauheat paineet suoriutua erinomaisesti. Edes pelkkä hyvä ei riitä, ja tällöin tulee liikaa paineita pelaajille ja kun on liikaa paineita silloin ei tule välttämättä toivottuja hyviä suorituksia. Itse nuorempana olin ehdoton, että hyvä valmentaja on juuri sellainen mitä oma valmentajani oli ja kaikki huutajat ja vakavat ovat huonoja. Kuten amerikkalainen urheilupsykologi Elisabeth Quinn
sanoo hatsina.fi sivulla hyvä valmentaja on sellainen joka: ymmärtää lajia,
(jotta voi opettaa pitää ymmärtää lajia), haluaa oppia uutta, osaa motivoida,
tuntee pelaajansa, on tehokas viestijä, kuuntelee, on kurinalainen (sääntöjen
noudattamista niin kentällä kuin kentän ulkopuolella), johtaa esimerkillä ja on
sitoutunut.
Valmennuskokemusta minulla on voimistelu puolelta tähän mennessä. Joukkuelajeja en ole valmentanut, muuta kuin vain ohjannut pallo sekä sählykerhoa. Haaveena olisi valmentaa niinkin suuressa nousussa olevaa lajia kuin salibandya taikka jatkaa voimistelun parissa. Voimistelu on erilaista valmentaa kuin jotain joukkuelajia. Voimistelussa keskitytään yhteen lyhyeen taikka hieman pidempään suoritukseen, jossa tiedetään mitä pitää tehdä seuraavaksi, eikä tarvitse tehdä isoja päätöksiä sekunnissa mitä tekee seuraavaksi, vaan kaikki tekeminen on tiedossa. Kun taas joukkuelajit ovat erilaisia kuten salibandy. Jatkuvaa suoritusta, jatkuvaa liikettä ja sekunnin murto- osassa tehtäviä päätöksiä sekä ennakointia. Vaikka laji on eri, teoriassa valmennustyyli ei muutu. Samanlaisia piirteitä hyvällä valmentajalla olisi hyvä olla oli laji mikä tahansa.
Kun lähdetään valmentamaan uutta ryhmää, alkuun pitää ottaa selvää valmennettavien taustoja, kuka osaa tehdä mitäkin sekä kysellä omat että yhteiset motivaatiot ja käydä ne yhdessä läpi. Etenkin edellä mainittu asia on todella tärkeä joukkuelajeissa, että käydään yhdessä läpi joukkueen tavoite. Kun tavoite on asetettu on tärkeää pyrkiä siihen koko joukkueen voimin.
Kun lähdin valmentamaan omaa voimisteluryhmää kyselin alkuun mitä he osaavat (vaikka olinkin keskustellut asiasta edellisen valmentajan kanssa) ja mitä he haluavat oppia tulevan kauden aikana. Kun oli kartoittanut mitä he haluavat oppia ja mitä he jo osaavat oli helpompi lähteä suunnittelemaan tunteja. Tavoitteita en heille kertonut kokonaisuudessaan mitä kauden aikana tulee olla, vaan tavoitteet kohdistuivat liikepankkiin, mitä liikkeitä jokainen tulisi osata kauden lopussa tai kevätnäytöksessä. Ryhmä jota valmennan on harrasteryhmä, joten en pitänyt niin tärkeänä sitä tavoitteiden asettelua heille sillä ei ole kyseessä kilparyhmä. Kun aloin valmentamaan, en pohtinut millainen valmentaja minä voisin olla, vaan päätin, että olen sellainen valmentaja mikä minusta kuoriutuu syksyn ja kevään aikana, sillä en itse tykkää olla mitään muuta kuin oma itseni, ja tehdä siten asiat miten itselle tuntuu parhaimmalta. Jälkikäteen kun pohdin kautta ja millainen olin valmentajan, tulee paljon piirteitä mieleen.
Valmentajana olen kannustava, positiivinen, annan palautetta paljon sekä olen rehellinen esimerkiksi palautteen annosta. Innostun myös todella helposti, jos joku oppii uuden liikkeen, olen siitä melkein yhtä innoissani kun olisin itse oppinut liikkeen. Kun joku oppii jotain uutta, minulle tulee siitä todella hyvä fiilis, että jotain on tehty oikein. Valmentajan olen myös tarkka, että tehdään asiat oikein eikä sinnepäin, mutta oikeissa paikoissa osaan olla myös joustava.
Millaisia haasteita koin valmennuksessa?
Ilman haasteita ei tietenkään valmennuksessa pääse, ja niitä tulee enemmän tai vähemmän. Minun ryhmässä haasteena oli asenne. Olen kuullut monia kertoja lauseen "en minä osaa" tai "en minä tee kun en osaa". Silloin pohdin kuinka saada asenne toisenlaiseksi ja päädyin siihen ratkaisuun, että kannustus on oiva keino sillä positiivisen palautteen kautta päästään parhaimpaan tulokseen. Toinen oikeastaan isoin haaste valmentajalle on tasoerot jotka voivat olla todella suuria esimerkiksi ikäluokassa jota minä valmennan (13-15 vuotiaat). On heitä jotka ovat todella taitavia ja sitten taas heitä jotka eivät osaa juuri mitään. Ryhmässäni on edustettuna molempia osapuolia. Onneksi ryhmä ei ole kovinkaan suuri, niin pystyy vielä aika yksilöllisesti antamaan palautetta ja neuvomaan, mutta olen kokenut että jos tasoerot ovat oman ryhmän sisällä todella suuret, jopa pienen ryhmän koko ei auta asiaan. Kun joukossa on joku joka vaatii paljon apua ja huomiota, keskittyminen menee yhteen ihmiseen ja muut jäävät varjoon sekä toiste päi. Minulle haasteena oli keskittyä kaikkiin tasapuolisesti ryhmässä tasoeron vuoksi. Mutta olen ratkaissut pulman siten, että anna vaihtoehtoista tekemistä. Neuvon jonkun liikkeen ja he tekevät omaan tahtiin jotta saan keskittyä heikompaan osapuoleen, jotta hänellekkin tulisi kehitystä. Ja taas jotta edistyneet saavat yksilöllistä ohjausta annan heikommalle osapuolelle vaihtoehtoista tekemistä ja saa harjoitella sitä. Ja olen todennut sen omalle ryhmälle toimivaksi. Mielestäni ryhmän sisällä ei kannattaisi olla niin suuria tasoeroja, vaan voisi tehdä omat ryhmät aloittelijoille ja selkeästi kehittyneille taas omat ryhmät. Sitten kun kehitystä tulee ja ei tarvitse enää olla aloittelija siirrytään niin sanotusti ylöspäin.
Millainen olen valmentajana?
Valmentajana olen kannustava eli osaan kannustaa ihmisiä tekemään asioita. Osaan myös olla positiivinen, eli positiivisuuden kautta opetan asioita ja annan palautetta, en ole sellainen valmentaja joka huutaa sekä on negatiivinen, enkä myöskään sellainen joka hermostuu heti. Valmentajana olen hyvä kuuntelija ja osaan olla rehellinen. En kehu turhaan jos esimerkiksi jokin liike menee aivan kokonaan väärin, vaan kerron sen rehellisesti kuitenkin toista lannistamatta ja positiivisuuden kautta. Valmennuksen timmellyksessä olen huomannut itsestäni piirteen, että innostun todella helposti toisten onnistumisista. Olen yhtä iloinen jopa tuntuu että olen enemmän innoissani uuden liikkeen oppimisesta kuin se itse henkilö. Mutta koen sen sellaisena asiana, että minun opetuksessa on opittu uutta ja saan siitä itselleni hyvää palautetta, ettei aivan turhaan ole tehty jotain juttua. Lajina voimistelu on itselle todella haastava, joten kun lähdin valmentamaan voimistelu ryhmää olin todellakin harmaalla jopa mustalla alueella.
Koko ikäni olen kaikkea temppuillut ja voimistelun tyyppistä harrastanut omalla pihalla tai tilavissa sisätiloissa sekä katsonut videoita. Mutta teoria tietoa lajista ei hirveästi ollut, ennekuin opintojen myötä tuli pieni pala teoriaa mm. liikkeiden avustuksissa. Kauheaa raketti tiedettä voimistelun ohjaus nuorille harrasteryhmäläisille ei kuitenkaan ole. Mutta voimistelussa on myös hieman sitä vähän tanssilisempaa puolta esimerkiksi erilaiset piruetit, niin niistä minulla oli tietoa pienen tanssitaustan vuoksi. Mutta koen itse, että teoria puolta lajista voisi lukea lisää.
Vahvuuksiini kuuluu myös fysiikka. Eli osaan pitää fysiikkatreenejä taikka harjoitteita jotka pohjautuu voimisteluun. Kuten aiemmin sanoin, että ehkäpä haaveena olisi valmentaa salibandy joukkuetta joskus. Innostus tähän on tullut aika vasta, pohjautuen ehkä siihen, että itse harrastan lajia tällä hetkellä sekä olen katsonut salibandyn valmennusta vierestä ja ollut pelireissuilla mukana. Koko ikäni olen aina haaveillut että haluan olla valmentaja mutta laji on ollut hukassa jonkun aikaa. Mutta nyt on hyvä, että alkaa pikkuhiljaa tietämään millaisten lajien parissa sitä haluaa työskennellä tulevaisuudessa.
Lopetus
Tässä olivat osuudet joihin halusin paneutua tarkemmin sekä mitkä minua kiinnostivat/kiinnostavat tällä hetkellä. Kaikissa osioissa kerroin lyhyesti teoriaa, omaa pohdintaa sekä oma kohtaisia kokemuksia asioista.
Seuraavassa postauksessa pääsette lukemaan miksi olen kiinnostunut juuri liikunnasta sekä hyvinvoinnista.
Kiitoksia rakkaat lukijat kun jaskoitte lukea!
Tässä vielä loppuun kuvankaapaukset omasta cv:stäni työkokemukset:
Lähteet:
https://www.mll.fi/kasvattajille/kiusaamisen-ehkaiseminen/kiusaaminen-koulussa/
http://www.hatsina.net/toiminta/haluatko-valmentajaksi/hyvan-valmentajan-tunnusmerkit
Kuvat otettu: https://pixabay.com/fi/
- Senja
